Oman elämänsä Veikka Gustafsson

Tänään oli ensimmäinen aamu, jolloin herätyskellon soidessa ei tehnyt juuri mieli poistua lämpimästä makuupussista. Aamu oli selkeästi kylmin tähän asti. Herätys oli puoli kuudelta, koska edessämme oli pitkä päivä seuraavaan leiriin. Unisuus kyllä hävisi hetkessä, kun pääsi teltasta ulos ja raikas vuoristoilma löi vasten kasvoja. Asiaa ei myöskään haitannut se, että suoraan teltan oviaukolta oli näkymä useammalle yli 4000 metriselle vuorelle.

Lähdimme liikkeelle 7.15. Maa oli vielä monin paikoin kuurassa. Edessämme oli heti noin 600 korkeusmetrin nousu Bwahit-solaan 4200 metrin korkeuteen. Tämä tulisi olemaan suurimmalle osalle ryhmästämme, allekirjoittanut mukaan lukien, korkein kohta, jossa on käynyt.

Olimme edellisinä päivinä saaneet hieman esimakua siitä, mitä edessämme tulisi olemaan. Tällaisissa korkeuksissa nouseminen vaatii oikean ja itselle sopivan tahdin löytämisen. Ja nimenomaan hitaan tahdin.

Nousun aikana ryhmän keskittyneisyyden pystyi selvästi aistimaan – ja kuulemaan. Oli nimittäin hiirenhiljaista. Jokainen keskittyi vain seuraavaan askeleeseen ja hengenvetoon. Minulle rytmiksi muodostui yksi askel per hengenveto. Vasen, oikea. Sisään, ulos.

Kiipeäminen on hyvin meditatiivista. Siinä keskittyy täysin siihen mitä on tekemässä ja pää tyhjenee kaikesta muusta. Sitä vaan huomaa yhtäkkiä, ettei ole ajatellut muuta kun ylöspäin menemistä viimeiseen puoleen tuntiin. Suosittelen jokaista kokeilemaan :)

Saavutimme solan oppaamme johdolla ja eteemme aukesi ensimmäistä kertaa näkymä tavoitteeseemme. Edessä näkyi Ras Dashen muitten vuorten keskellä. Solasta näkyi myös komeasti edellisinä päivinä huiputtamamme hieman matalammat huiput.

Ylämäen jälkeen tulee yleensä alamäki, ja niin kävi tässäkin tapauksessa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään pikku lasku vaan noin 1400 korkeusmetriä alas. Alamäki tuntui loputtomalta. Se vaan jatkui ja jatkui ja jatkui. Voisi kuvitella, että alamäkeen on mukava kävellä, mutta kaikella on rajansa. Itselle tuli ainakin jo kovasti ikävä ylämäkeä.

Lopulta alamäki loppui ja pääsimme päivän matalimpaan kohtaan, jossa ylitimme Mesheha-joen. Joelta oli enää vaan pieni sutaisu leiriin, nousua 400 metriä.

Puolessatoista tunnissa olimme perillä Ambikon leirissä, jota kutsutaan myös Ras Dashenin base campiksi eli perusleiriksi. Hohdokkaalta kuulostava nimi ja sitähän alkaa tuntea itsensä oikein kokeneeksi vuoren valloittajaksi.

Päivän vaelluksen saldoksi tuli yhteensä noin kilometri ylös, puolitoista alas ja 10 tuntia eteenpäin. Tämä oli monelle meidän ryhmästä heidän pisin päivämatkansa koskaan. Ei voi muuta kuin nostaa hattua meille kaikille. Tämä päivä todisti, että jokainen meistä pääsee Ras Dashenille, jos se on vain meistä kiinni.

Vuorivaellusterveisin,

Sampsa